Katsoin edellisen kirjoitukseni päivämäärää ja en voi uskoa, että Stella on poissa... Tilanne kärjistyi lopullisesti paukkupakkasten aikaan, kun Stellan jalassa ollut ajoittainen kipuilu yltyi kovaksi hermokivuksi. Teimme raskaan päätöksen päästää Stella kivuistaan, joita ei pystytty enää kunnolla hoitamaan. Pitkin syksyä oli koiraa hoidettu erilaisilla tukimuodoilla, mutta lopullista tulosta ei saatu. Luulimme jo selviytyneemme voiton puolelle, mutta sitten kävi näin...Silloin kun koiralla ei ollut kovasti kipuja se oli hetkittäin oma iloinen itsensä, mutta kipujen aikaan vaisu, omiinoloihinsa vetäytyvä ja muille koirille ärisevä. Stellan elämä ei ollut enää kunnollista ja iloista koiranelämää vaan ajoittaista kärsimistä kovista kivuista.

Suurinta rakkautta on päästää irti, kun on sen aika. Vaikka ei itse pystykkään sitä täysin tunnetasolla hyväksymään...

Liitän tähän vielä lohdullisen Eino Leinon runon josta olen saanut lohtua surun suunnattomassa kuilussa...

" Nyt olen vapaa ja mukana tuulen, saan kulkea rajoilla ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento. Olen kasteisen aamun pisara hento. En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. Ja jokaisen tummuvan illan myötä, toivotan teille hyvää yötä."

" En ole ikiunessa, en ole poissa, olen tuhat tuulta puistikossa, olen valon välke aallokossa. Olen timantti hankien loistossa. En ole jättänyt teitä, en ole vaiti, olen lintujen laulu taivaalla, olen kuiskaus viljapellolla, olen henkäys rakkaani poskella. Olen elämän meri ja suuret sen aavat, toisistaan tukea ystävät saavat... En ole ikiunessa, en ole poissa, kuljen mukanasi karikoissa."

Kiitos ystäväni, että kuljit kanssamme tämän pienen matkan. En koskaan unohda Sinua!

Suski