Tänään sain soitettua Vernaan, eli tuhkauspalveluun, kun vasta heräsin toteamaan ettei Nyytillä olisi mitään rakkaita leluja mukaansa tuhkaukseen.

Onneksi Nyyti oli vasta menossa tuhkaukseen, joten ehdin vielä postitse lähettää hänelle rakkaat tavarat mukaan: tennispallo, sitä olikin heitelty pikku pennusta asti. Se oli Nyytillä se lelu, joka sai hänen silmänsä säihkymään, ryhtinsä nousemaan ja kaikki aistit valpastumaan. Käytinkin sanaa pallo, kun testasin kuiskaten oliko kuulo vielä tarkka  ja olihan se! Toisena esineenä laitoin mukaan Kaapon; Kaapo oli Nyytin ensimmäinen pehmolelu. Ostin sen, kun olimme menossa Hyvinkään pentunäyttelyyn. Sininen käärme. Sitä piiloteltiin, se oli Nyytin kuonon päällä ja se sai ottaa sen käskystä ja sitä riepoteltiin. Kaapo oli saanut yllensä erivärisiä kangastilkkuja paikkauksissa ja se olikin erittäin persoonallisen näköinen otus. Myös lapset halusivat laittaa mukaan piirustuksen jossa oli meidän koko perhe, muistoksi meistä...

On se vaan outo tunne...poissa silmistä, mutta ei mielestä. Ja voisin vaikka vannoa nähneeni Nyytin makaamassa tutulla paikalla nojatuolinsa edessä. Iltaisin on pakko lähteä iltalenkille. Vierelläni kulkee ystävä...en näe häntä, mutta tunnen. Nyt Nyyti ulkoiluttaa minua. Ei enää remmissä, vaan vapaana, tiedän todellakin mitä sanonta: Vierellä kulkijat tarkoittaa...nyt heitä on kaksi, Nyyti on tavannut tyttärensä Stellan vihdoin uudestaan.